V. J. Sukselainen

V. J. Sukselainen
Suomen pääministeri[1]
Sukselaisen I hallitus[2] 27.5.1957–29.11.1957 Sukselaisen II hallitus[2] 13.1.1959–3.7.1961
Edeltäjä	K.-A. Fagerholm[3] K.-A. Fagerholm[3]
Seuraaja	Rainer von Fieandt[3] Martti Miettunen[3]
Suomen valtiovarainministeri
Kekkosen I hallitus[2] 17.3.1950–17.1.1951 Törngrenin hallitus[2] 5.5.1954–20.10.1954
Edeltäjä	Onni Hiltunen[4] Tuure Junnila[4]
Seuraaja	Onni Hiltunen[4] Penna Tervo[4]
Suomen sisäasiainministeri
Kekkosen II hallitus[2] 17.1.1951–20.9.1951 Kekkosen III hallitus[2] 20.9.1951–9.7.1953 Kekkosen IV hallitus[2] 9.7.1953–17.11.1953
Edeltäjä	Urho Kekkonen [5]
Seuraaja	Heikki Kannisto[6]
Suomen ulkoasiainministeri
Sukselaisen II hallitus[2] 19.5.1961–19.6.1961
Edeltäjä	Ralf Törngren [7]
Seuraaja	Ahti Karjalainen[7]
Eduskunnan puhemies
1956–1957 1958 1968–1969 1972–1975 II
Edeltäjä	K.-A. Fagerholm (I) K.-A. Fagerholm (II) Johannes Virolainen(I) Rafael Paasio (I)
Seuraaja	K.-A. Fagerholm (I) K.-A. Fagerholm(II) Rafael Paasio (II) Veikko Helle
Kansanedustaja[8]
22.7.1948–22.3.1970 22.1.1972–23.3.1979
Henkilötiedot
Syntynyt	12. lokakuuta 1906 Paimio
Kuollut	6. huhtikuuta 1995 (88 vuotta) Espoo
Puoliso	Elma Bonden[8]
Tiedot
Puolue	Maalaisliitto
Koulutus	filosofian lisensiaatti (1939)[8]
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Vieno Johannes (Jussi, V. J.) Sukselainen, (vuoteen 1928 Saari, 12. lokakuuta 1906 Paimio – 6. huhtikuuta 1995 Espoo) oli suomalainen Maalaisliittoa edustanut poliitikko, joka toimi muun muassa Suomen pääministerinä vuosina 1957 ja 1959–1961 sekä valtiovarainministerinä, sisäministerinä ja ulkoministerinä 1950–1960-luvuilla. Sukselainen oli myös Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja 1954–1971.^[8]

Opiskeluaika

Sukselainen valmistui ylioppilaaksi Turun Reaalilyseosta vuonna 1927 ja filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1931.^[8][9] Ylioppilaaksi tultuaan Sukselainen suoritti asevelvollisuutensa ja yleni reservin vänrikiksi.^[10]

Sukselainen oli koulutukseltaan sosiologi. Hän valmistui 1939 filosofian lisensiaatiksi tehtyään tutkielman osuustoiminnasta otsikolla Hankintaosuuskunta yritysmuotona. Opiskeluaikanaan hän kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan, jonka puheenjohtajana hän toimi muutaman kuukauden ajan vuonna 1932, kunnes erosi seurasta yhdessä Urho Kekkosen, Martti Haavion, Reino Kuuskosken, Kustaa Vilkunan, Heikki Hosian, Lauri Hakulisen, Veikko Heiskasen ja muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei 27. huhtikuuta 1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa.^[11]

Talvisotaan Sukselainen osallistui Taipaleen lohkolla ja jatkosotaan Aunuksessa, kunnes hänet syksyllä 1941 määrättiin pääministeri Jukka Rangellin sihteeriksi. Sukselainen toimi pääministerin sihteerinä vuoteen 1945 saakka esimiehinään Rangellin jälkeen Edwin Linkomies, Antti Hackzell, Urho Castrén ja J. K. Paasikivi.^[12]

Työura

Pitkän uransa aikana Sukselainen toimi Maalaisliiton/Keskustapuolueen kansanedustajana (1948–1970 ja 1972–1979), Maalaisliiton puheenjohtajana (1945–1964), valtiovarainministerinä (1950–1951), sisäasiainministerinä (1951–1953), Kansaneläkelaitoksen pääjohtajana (1954–1971), eduskunnan puhemiehenä (1956–1957, 1958–1959, 1968–1970, 1972–1976), pääministerinä (vuosina 1957 ja 1959–1961) sekä Tampereen yliopiston kanslerina (1969–1978). Sukselainen putosi eduskunnasta vuoden 1970 vaaleissa, mutta palasi takaisin eduskuntaan vuoden 1972 vaaleissa. Hän ei asettunut ehdokkaaksi enää vuoden 1979 vaaleissa.^[11]

Poliitikkona

Puoluejohtaja

Sukselainen poikkesi perusmaalaisliittolaisesta varsinkin tullessaan Maalaisliiton puheenjohtajaksi 1945. Silloinen oikeusministeri ja poliitikkona jo varsin kiistelty Urho Kekkonen ajoi voimakkaasti Sukselaista uudeksi puheenjohtajaksi Viljami Kalliokosken tilalle. Hän ei ollut maanviljelijä vaan "lukeneistoa" – puolueensa ensimmäinen yliopistopiireistä valittu puheenjohtaja^[13] – ja edeltäjiinsä verrattuna nuori, 38-vuotias. 1950-luvun alussa Sukselainen kuitenkin osti pienehkön maatilan Kiskosta Salon lähistöltä ja hoiti sitä koko poliittisen uransa ajan.^[14]

Jo ennen tuloaan Maalaisliiton puheenjohtajaksi Sukselainen vakuuttui siitä, että puolueen organisaatio oli perusteellisesti remontoitava. Hän uudisti puoluehallintoa ja pyrki saamaan naisia ja nuoria mukaan puolueen toimintaan. Sukselaisen työn tulokset näkyivät jo vuoden 1948 eduskuntavaaleissa, joissa Maalaisliiton eduskuntaryhmästä tuli 56 kansanedustajalla eduskunnan suurin.^[15] Myös Sukselainen itse nousi Turun läänin eteläisestä vaalipiiristä kansanedustajaksi hyvin suuressa määrin puoluesihteeri Arvo Korsimon tuella. Tästä huolimatta Sukselaisen ja Korsimon välit eivät koskaan muodostuneet luottamuksellisiksi.^[16] Sukselaisen puheenjohtajakaudella Maalaisliiton jäsenmäärä nousi vajaasta 30 000:sta liki kymmenkertaiseksi.^[17] Johannes Virolaisen mielestä nimenomaan Sukselainen, eikä niinkään Korsimo, oli Maalaisliiton järjestökoneiston varsinainen rakentaja.^[18]

Sukselaisen tultua syksyllä 1954 nimitetyksi Kansaneläkelaitoksen pääjohtajaksi hänen työmääränsä tässä laitoksessa lisääntyi jatkuvasti ja siinä määrin, ettei häneltä enää riittänyt aikaa puoluejohtajan tehtävien täysipainoiseen hoitamiseen. Näin Maalaisliiton johtaminen jäi yhä enemmän varapuheenjohtaja Johannes Virolaisen harteille. Virolainen ryhtyi puuhaamaan myös puolueen nimen vaihdosta, mitä Sukselainen asettui vastustamaan.^[19]

Pääministeri

Johannes Virolaisen mukaan Kekkosen ja Sukselaisen välisessä yhteistyössä Sukselainen oli lojaali Kekkoselle, mutta hän ei ollut mikään intomielinen Kekkosen ihailija, vaan heidän suhteensa olivat viileän asialliset. Luonteeltaan miehet olivat lähes toistensa vastakohdat: siinä missä Kekkonen oli erittäin aktiivinen, räiskyvä ja herkästi toisia arvosteleva, Sukselainen oli pidättyväinen eikä millään tavoin pyrkinyt tuomaan itseään esille. Kun Fagerholmin hallitus oli keväällä 1957 kaatunut sosialidemokraattien sisäisiin kiistoihin, Kekkonen antoi Sukselaiselle tehtäväksi muodostaa Maalaisliiton johtama vähemmistöhallitus. Hallituksen kokoonpano vaihteli sen toimikauden aikana niin paljon, että julkisuudessa puhuttiin hallituksen eri "painoksista". Kekkosen vaatimuksesta Sukselaisen oli otettava hallitukseensa loppukesällä 1957 mukaan sosialidemokraattien opposition edustajina niin kutsutut "ottopoikaministerit", mikä herätti SDP:ssa suurta kiukkua.^[20]

Fagerholmin kolmannen hallituksen toimikausi päättyi niin kutsuttuihin yöpakkasiin. Presidentti Urho Kekkonen olisi halunnut uudeksi pääministeriksi Kauno Kleemolan, mutta Maalaisliiton eduskuntaryhmä asettui niin voimakkaasti kannattamaan Sukselaista, että Kekkosen oli annettava uuden hallituksen muodostaminen Sukselaiselle. Tosiasiassa Sukselaisen käteen lyötiin Tamminiemessä laadittu ministerilista, jossa oli mukana Kekkosen luottomies Arvo Korsimo. Kapeasta pohjastaan huolimatta Sukselaisen hallitus osoittautui erittäin sitkeähenkiseksi. Se istui tammikuusta 1959 kesään 1961 saakka ja nousi hallitusten ikätilaston kolmannelle sijalle. Ulkoministeri Ralf Törngrenin kuoltua toukokuussa 1961 Sukselainen hoiti kuukauden ajan myös ulkoministerin tehtäviä, kunnes Ahti Karjalainen tuli tälle paikalle aloittaen samalla pitkän ulkopoliittisen uransa. Suurin ulkopoliittinen kysymys Sukselaisen toisen hallituksen toimikaudella oli Suomen liitännäisjäsenyys Euroopan vapaakauppajärjestössä (EFTA), joka toteutui sitkeiden neuvottelujen jälkeen heinäkuun alussa 1961.^[21]

Vuonna 1961 Helsingin hovioikeus tuomitsi Sukselaisen viralta pantavaksi Kansaneläkelaitoksen pääjohtajan virasta virkarikoksen vuoksi.^[22] Tuomio kuitenkin kaatui korkeimmassa oikeudessa, ja Sukselainen palasi Kelan pääjohtajan virkaan, mutta ei pääministeriksi.^[23]

Kekkonen piti hänen suhteitaan virolaisiin opiskelutovereihin vaarallisina. Neuvostoliittolainen lehti oli julkaissut valokuvan, jossa kaksi Helsingin yliopiston osakuntien ylioppilasta oli vienyt onnitteluadressin Ruotsissa asuneille Viron pakolaishallitusta kannattaville ylioppilaille. Maalaisliiton vuoden 1964 puoluekokouksessa istuva puheenjohtaja Sukselainen hävisi Johannes Virolaiselle niukasti äänin 888–866.^[11] Sukselaisen kaatamiseen osallistui myös Arvo Korsimo, joka oli vuonna 1960 joutunut jättämään puoluesihteerin paikan ja hautoi tästä kostoa Sukselaiselle.^[17]

Sukselaisen ja Virolaisen suhteet viilenivät kesän 1964 puoluekokouksen jälkeen. Valmistauduttaessa vuoden 1982 presidentinvaaliin Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen hankki Sukselaisen tuen K-linjan miehittämän puoluejohdon ehdokkaalle Ahti Karjalaiselle taistelussa Keskustan presidenttiehdokkaasta. K-linjan poliitikot olettivat Sukselaisen olevan syrjäyttämisestään edelleen katkera Virolaiselle.^[24] Karjalaisen ja Virolaisen kannattajien välisen taistelun kiihtyessä Sukselainen vetosi puolueen yhtenäisyyden puolesta ja katsoi, ettei puolueen ollut ehdottomasti pakko asettaa omaa ehdokasta, "ellemme sitä puolueelle vahinkoa tuottamatta osaa".^[25]

Lähteet

Kirjallisuutta

• Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen: V. J. Sukselainen 1906–1945. (Väitöskirja.) 2010. ISBN 978-952-92-7365-2
• Perttula, Pekka: Äidin poika – V. J. Sukselainen hyvinvintiyhteiskunnan rakentajana, Edita 2017 ISBN 978-951-37-7224-6

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta V. J. Sukselainen Wikimedia Commonsissa

• Uola, Mikko: Sukselainen, Vieno Johannes (1906–1995). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Itse asiassa kuultuna, tv-haastattelu vuodelta 1980, 68 min, Yle Areena.

n k m Suomen pääministerit Svinhufvud Paasikivi Ingman K. Castrén Vennola Erich Vennola Cajander Kallio Cajander Ingman Tulenheimo Kallio Tanner Sunila Mantere Kallio Svinhufvud Sunila Kivimäki Kallio Cajander Ryti Rangell Linkomies Hackzell U. Castrén Paasikivi Pekkala Fagerholm Kekkonen Tuomioja Törngren Kekkonen Fagerholm Sukselainen von Fieandt Kuuskoski Fagerholm Sukselainen Miettunen Karjalainen Lehto Virolainen Paasio Koivisto Aura Karjalainen Aura Paasio Sorsa Liinamaa Miettunen Sorsa Koivisto Sorsa Holkeri Aho Lipponen Jäätteenmäki Vanhanen Kiviniemi Katainen Stubb Sipilä Rinne Marin Orpo

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF Kansalliset Saksa Suomi (KANTO) Belgia Yhdysvallat Alankomaat Henkilöt Deutsche Biographie Kansallisbiografia Biografiskt Lexikon Eduskunta Valtioneuvosto Biografiasampo Muut IdRef