Dikloorikarbeeni

Dikloorikarbeeni
Tunnisteet
CAS-numero 1605-72-7
PubChem CID 6432145
SMILES [C](Cl)Cl[1]
Ominaisuudet
Molekyylikaava CCl2
Moolimassa 82,91 g/mol
Infobox OK

Dikloorikarbeeni (CCl2) on karbeeneihin kuuluva orgaaninen yhdiste. Se on erittäin reaktiivinen, minkä vuoksi sitä ei voida eristää, mutta se esiintyy välituotteena useissa reaktioissa.

Rakenne

Muiden karbeenien tavoin dikloorikarbeenissa on hiiliatomilla vapaa elektronipari sp2-hybridiorbitaalilla ja tyhjä p-orbitaali. Myös hiileen sitoutuneilla klooriatomeilla on vapaita elektronipareja, joita ne voivat luovuttaa hiiliatomille ja stabiloida dikloorikarbeenia eri resonanssimuotojen kautta.[2][3]

Valmistus ja reaktioita

Dikloorikarbeenia voidaan valmistaa usealla eri tavoilla. Tyypillisin tapa on eliminoida kloroformista protoni ja tämän jälkeen klooriatomeja vahvan emäksen kuten kalium-tert-butoksidin avulla tai kaliumhydroksidin ja ultraäänten avulla. Reaktiossa voidaan käyttää myös faasinsiirtokatalyysiä. Muita tapoja ovat trikloorietikkahapon suolojen kuten natriumtriklooriasetaatin kuumentaminen ja dikloorimetaanin ja alkyylilitiumin välisellä reaktiolla.[2][3][4][5][6][7][8]

Dikloorikarbeeni reagoi alkeenien kanssa muodostaen dikloorisyklopropaanijohdannaisen. Reaktio on spesifinen ja cis-alkeeni johtaa cis-dikloorisyklopropaanijohdannaisen muodostumiseen ja trans-alkeenista syntyy trans-dikloorisyklopropaanijohdannainen. Yhdiste reagoi C-H-insertioreaktiolla erityisesti alkoksidien kanssa, jolloin muodostuu dikloorattu alkaanijohdannainen, jossa on terminaalisessa päässä kaksi kloorisubstituenttia. Reimer–Tiemann-reaktiossa reagoi fenolijohdannaisen kanssa muodostaen bentsaalikloridijohdannaisen välivaiheena ja bentsaalikloridin sivuketju hydrolysoituu aldehydiryhmäksi.[2][3][6][7][8]

Lähteet

  1. ↑ Dichlorocarbene – Substance summary PubChem. NCBI. Viitattu 17.7.2014.
  2. ↑ a b c John McMurry: Organic Chemistry, s. 227–228. Cengage Learning, 2009. ISBN 9781111790042. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 17.7.2014). (englanniksi)
  3. ↑ a b c William H. Brown,Christopher S. Foote,Brent L. Iverson,Eric V Anslyn,Bruce M Novak: Organic Chemistry, s. 588–589. Cengage Learning, 2011. ISBN 978-0840054982. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.7.2014). (englanniksi)
  4. ↑ Jonathan Clayden, Nick Greeves, Stuart Warren: Organic Chemistry, s. 1008. Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-927029-3. (englanniksi)
  5. ↑ Francis A. Carey & Richard J. Sundberg: Organic Chemistry B: Reactions and synthesis, s. 914–915. Springer, 2007. ISBN 978-0-387-68350-8. (englanniksi)
  6. ↑ a b Kenric A. Marshall: Chlorocarbons and Chlorohydrocarbons, Survey, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003. Viitattu 17.7.2014
  7. ↑ a b Günter Koenig, Elmar Lohmar & Norbert Rupprich: Chloroacetic acids, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2011. Viitattu 17.7.2013
  8. ↑ a b Alan R. Katritzky,Otto Meth-Cohn,Charles Wayne Rees: Comprehensive organic functional group transformattions, s. 16–17. Elsevier, 1995. ISBN 978-0080423227. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 17.7.2014). (englanniksi)