Baltian entente

Baltian entente tarkoittaa Viron, Latvian ja Liettuan vuonna 1934 solmimaa yhteistyösopimusta. Se hajosi toista maailmansotaa edeltäneeseen jännityksen kasvuun ja siihen, kun Neuvostoliitto miehitti Baltian maat.

Historia

Baltian entente pohjautui Viron ja Latvian välillä jo 1. marraskuuta 1923 solmittuun pysyvään puolustussopimukseen^[1]. Maat uusivat 10 vuodeksi tehdyn sotilaallisen liittosopimuksen ja täydensivät sitä Riiassa 17. helmikuuta 1934 vähän ennen Kārlis Ulmaniksen ja Konstantin Pätsin vallankaappauksia. Uudessa sopimuksessa sovittiin puolustusyhteistyön lisäksi myös yhteistyöstä kansainvälisissä kokouksissa, jonne saatettiin tarvittaessa lähettää yhteinen edustaja. Maat asettivat myös komission yhtenäistämään maiden lainsäädäntöä, politiikkaa ja taloutta. Molempien maiden ulkomailla olevien diplomaatti- ja konsuliedustustojen yhteistyö tuli tehdä mahdollisimman läheiseksi. Sopimusosapuolet ilmaisivat valmiutensa saada kolmansia maita liittymään sopimukseen. Lisäksi sovittiin maiden ulkoministerien säännöllisistä tapaamisista. Liettua pyrki pääsemään mukaan sopimukseen vuonna 1934, koska sen ulkopoliittinen asema oli muuttunut Saksan ja Puolan tammikuussa 1934 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen takia. Se oli ollut mukana jo neuvoteltaessa aiemmasta vuoden 1923 sopimuksesta, mutta sitä ei ollut otettu mukaan sen huonojen Puolan suhteiden takia. Liettuan lähettiläät Tallinnassa ja Riiassa esittivät 25. huhtikuuta Liettuan hallituksen muistion niistä periaatteista, joiden hyväksymistä Liettua piti Baltian valtioiden yhteistyön edellytyksenä. Muistiossa painotettiin Baltian valtioiden tarvetta solidaarisuuteen, jos yhtä niistä kohtaisi uhka. Puolan valtion lähettiläät kävivät puolestaan 2.5. Tallinnassa ja Riiassa ilmoittamassa, että Liettuan muistion hyväksyminen oli epäsuotavaa. Neuvottelut kolmen Baltian valtion välillä keskinäisestä yhteistyöstä alkoivat 29. elokuuta Riiassa. Neuvottelujen tuloksena hyväksyttiin Viron, Latvian ja Liettuan välinen yksimielisyys- ja yhteistyösopimus, joka allekirjoitettiin Kansainliiton yleiskokouksen yhteydessä Genevessä 12. syyskuuta 1934. Pian tämän jälkeen alettiin käyttää nimitystä Baltian entente.^[2][3]

Sopimuksessa edellytettiin yhteistyötä ulkopolitiikassa ja tukea kansainvälisiä asioita hoidettaessa. Siinä tunnustettiin erityisten kysymysten olemassaolo ja yhteisen kannanoton vaikeus niihin. Sopimusosapuolet suostuivat siihen, että nämä kysymykset muodostivat poikkeuksen yhteistyössä. Sopimuksen ulkopuolelle rajattiin Liettuan kiistat koskien Memelin ja Vilnan alueita Saksan ja Puolan kanssa. Samalla tavoin kuin Viron ja Latvian välisessä sopimuksessa, Baltian ententessä järjestettiin maiden ulkoministerien kokouksia. Sopimuksessa ei puhuttu mitään sotilaallisesta yhteistyöstä Liettuan kanssa. Aiempi Viron ja Latvian välinen kahdenvälinen puolustusliitto jäi edelleen voimaan.^[4][3]

Ulkoministerien kokouksia alettiin pitää säännöllisesti vuodesta 1934 lähtien. Ensimmäinen ulkoministerien konferenssi järjestettiin 30.11.-2.12.1934 Tallinnassa. Viroa edusti ulkoministeri Julius Seljamaa, Latviaa apulaisulkoministeri Vilhelms Munters ja Liettuaa ulkoministeri S. Lozoraitis. Konferenssissa pidettiin tärkeänä kolmen valtion yhteistyön lisäämistä Kansainliitossa. Seuraava ulkoministerien konferenssi pidettiin toukokuun 2. päivänä vuonna 1935 Kaunasissa. Siellä käsiteltiin Neuvostoliiton Baltian valtioille tekemää tiedustelua Itä-Eurooppaa koskevan kollektiivisen avunantosopimuksen (itäpakti) solmimisesta. Liettua puolsi liittymistä Neuvostoliiton ja Ranskan muodostamaan ryhmään sekä avunantosopimuksen solmimista Neuvostoliiton kanssa ilman Puolaa ja Saksaa. Konferenssin hyväksymässä julkilausumassa todettiin, että yrityksiä yleisen kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän aikaansaamiseksi tulee edelleen jatkaa. Samalla vahvistettiin, että itäistä turvallisuusjärjestelmää selvitellään vain yhteistyössä kolmen Baltian valtion kanssa, millä estettiin Liettuan erillissopimus Neuvostoliiton kanssa. Viro ja Latvia antoivat lisäksi lupauksen, etteivät ne solmi hyökkäämättömyyssopimusta Saksan kanssa ilman Liettuaa. Neljäs ulkoministerikonferenssi pidettiin 7.-9.5.1936 Tallinnassa. Siellä keskusteltiin laajasti kansainvälisen tilanteen kärjistymisestä. Samana vuonna perustettiin toimisto kulttuurillisen ja taloudellisen yhteistyön edistämiseksi. Tarkoituksena oli myös julkaista suurilla kielillä ilmestyvää Revue baltique-lehteä, mutta sitä alettiin julkaista vasta vuonna 1940. Baltian entente alettiin lopulta nähdä yhtenä blokkina ja tästä syystä Latvia valittiin vuonna 1936 Kansainliiton neuvoston vaihtuvaksi jäseneksi. Baltian entente ei kuitenkaan lopulta täyttänyt sille asetettuja odotuksia. Sopimusmaat olivat taloudellisen yhteistyön kannalta talousrakenteeltaan liian samanlaisia. Maiden välisestä tulliliitosta ei tullut mitään ja kulttuurillinen lähentyminen oli odotettua hankalampaa. Virossa vierastettiin Latviassa ja Liettuassa esiinnoussutta nationalismia ja sen sekä Latvian valmius hyviin väleihin Puolan kanssa hiersi niiden ja Liettuan välejä. Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyttyä Anschlussin ja Tšekkoslovakian miehityksen sekä Neuvostoliiton poliittisen painostuksen myötä Baltian entente lopulta hajosi.^[4][5]

Liiton heikkous kävi selvästi ilmi maiden Neuvostoliiton kanssa vuonna 1939 solmittujen sopimusten solmimisen yhteydessä, jolloin maat tekivät sopimuksensa ilman yhteistyötä keskenään.^[6] Myöhemmin Neuvostoliitto miehitti Baltian maat ilman Baltian ententen aseellista vastarintaa.

Lähteet

• Vilho Niitemaa: Baltian historia. täydentänyt Kalervo Hovi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1991. ISBN 951-30-9112-0.

Viitteet

Aiheesta muualla

• Vuoden 1934 sopimuksen teksti verkossa worldlii.org. Viitattu 4.8.2011. (englanniksi)